Matkakertomus: Nousu Aconcagualle

21.2. - 17.3.2003

Maaliskuun kolmannen päivän ilta Aconcagua perusleirissä. Rauhallinen lähestymismarssi ja lepopäivät perusleirissä ovat tuottaneet halutun lopputuloksen. Kolmihenkinen retkikuntamme on vahvassa kunnossa ja erittäin hyvin sopeutunut korkean vuoren ohueen ilmaan. Kaksi ensimmäistä yläleiriä on nyt varustettu ruualla, teltoilla ja henkilökohtaisilla varusteilla. Sää on koko ajan ollut erinomainen ja valmistelevat nousut vuoren ylärinteille ovat näyttäneet kykymme liikkua nopeasti ja ongelmitta ainakin kakkosleiriin asti. Retkikuntaan kuuluu itseni lisäksi Sanna Helle  ja Argentiinalainen kiipeilyopas Gerardo Castillo. Seuraavana aamuna aiomme aloittaa nousun kolmen yläleirin kautta kohti huippua. Jos onni suosii niin 4-6 päivän kuluttua seisomme Amerikan korkeimmalla huipulla. Ilta sujuu leppoisissa merkeissä. Kiirettä ei ole, sillä seuraava päivä on lyhyt ja reittikin on jo ennalta tuttu.

Cerro Aconcaguan korkein huippu ulottuu 6962 metrin korkeuteen, mikä tekee siitä paitsi Amerikan, myös eteläisen- ja läntisen pallonpuoliskon korkeimman kohdan. Ensimmäinen historiaan merkitty nousu vuoren huipulle tapahtui vuonna 1897. Brittiläisen retkikunnan mukana kiipeävä Sveitsiläinen opas Matthias Zubriggen nousi yksin huipulle reittiä, joka oli suurin piirtein sama kuin nykyinen perusreitti. On kuitenkin mahdollista että huipulle on noustu jo paljon aikaisemmin. Eri puolilta Andien vuoristoa on löydetty merkkejä inkojen tekemistä nousuista huipuille. Inkoilta lienee peräisin myös vuoren nimi, sillä he tunsivat sen nimellä Ancocahuac, valkoinen vartiomies. Vuoren suuri korkeus, kiipeilyllisesti helppo perusreitti, sekä mantereen korkeimman huipun status houkuttelee nykyään suuret määrät vaihtelevan tasoisella kokemuksella varustettuja kiipeilijöitä yrittämään onneaan. Nousu lähes seitsemän kilometrin korkeuteen ei kuitenkaan ole leikintekoa edes helppoa reittiä pitkin. Vähähappinen ilma, julmat sääolosuhteet ja fyysinen rasitus kääntävät monen pettyneen retkeläisen suunnan takaisin alarinteille jo pitkälti ennen huippua. Aconcagua kiipeilystä onkin tullut eräänlaista massaturismia, mikä näkyy lisääntyvinä roskina ja kivien taakse kasautuvina ihmisen jätöksinä vuoren yläleireissä. Myös vaaratilanteet ja jopa onnettomuudet tuntuvat olevan osa normaalia elämää vuoren rinteillä. Oma retkikuntamme ajoittuu kiipeilykauden loppuun ja enää vain muutamia retkikuntia on yrittämässä nousua huipulle.

Perusleiri Plaza de Mulas.

Aconcagua huipulle on kiivetty lukuisia eri reittejä. Suuri enemmistö, oma retkikuntamme mukaanlukien, yrittää kuitenkin huipulle vuoren länsipuolella kulkevaa perusreittiä pitkin. Alunperäinen suunnitelmamme oli tehdä ylärinteillä poikkikulku harjanteen toisella puolella olevalle puolalaisten jäätikölle ja nousta sitä myöden huipulle. Hylkäsimme kuitenkin tämän vaihtoehdon ja päätimme nousta perusreittiä, joka mahdollistaa nousun paljon vähemmillä varusteilla, helpommin ja turvallisemmin. Tällä tavalla mahdollisuudet huipulle pääsyyn olisivat parhaat mahdolliset. Päätöstä helpotti myös suruviesti kiipeilijästä, joka pari päivää aiemmin oli kadonnut jäljettömiin puolalaisten jäätiköllä.

Lähdemme matkaan perusleiristä puolilta päivin. Ilma on kirkas ja reitti nousee selvästi näkyvää polkua ylös vuoren loputonta hiekkaseinää. Matka taittuu keveästi ja saavutamme ykkösleirin, Camp Canadan, reilusti alle kolmessa tunnissa. Aika leirissä kuluu runsaan teen juonnin ja syömisen merkeissä. Teemme pienen kävelyretken lähimaastoissa aikaa tappaksemme. Taivaalle on alkanut kerääntyä pilviä ja pian lumisade ympäröi pienen leirimme.

Aamulla ohut lumi peittää vuoren rinteet. Puramme leirin ja lähdemme nousemaan kakkosleiriin, Nido de Condoresiin, missä toinen teltta ja loppunousun ruokatarpeet ovat jo odottamassa. Nousu sujuu jälleen helposti ja vajaan kahden ja puolen tunnin kuluttua olemme jo pystyttämässä leiriä. Leirissä tuulee, teltannaruihin kiinnitetty Suomen lippu hakkaa tasaisella rytmillä teltan seinään.  Olemme saaneet viestin, että toissapäivänä huipulle yrittänyt amerikkalaismies ei ole vieläkään palannut kolmosleiriin.Ulkona sataa jälleen lunta.

Myrsky raivoaa vuoren ylärinteillä.

Lumimyrsky jatkuu tauotta koko yön ja merkkejä sään paranemisesta ei ole nähtävissä. Aamulla myrskyää yhä ja päätämme odottaa päivän ennen kuin jatkamme ylöspäin. Toivomme että lumisade taukoaisi ja huominen toisi tullessaan paremman sään. Kaksi kiipeilijää laskeutuu ylimmän leirin suunnasta. Toinen miehistä kulkee erittäin hitaasti. Kun miehet saavuttavat leirin, käy ilmi että toinen heistä on kadoksissa ollut amerikkalainen ja että toinen miehistä oli pelastanut hänen henkensä. Kuulemme kuinka mies oli noussut huipulle erittäin hitaasti, ja kuinka hän ei enää pystynyt palaamaan leiriin. Hän oli viettänyt yön taivasalla aivan huipun tuntumassa, mistä Tsekkiläinen kiipeilijä oli hänet löytänyt ja onnistunut auttamaan hänet alas. Onnen kaupalla mies selvisi tästä seikkailusta hengissä, mutta sormet ja varpaat olivat jäätyneet avun ulottumattomiin. Yritämme löytää miehen kakkosleiriin jättämän teltan ja varusteet, mutta ne ovat tietymättömissä. Oppaamme lähtee viemään miestä alas, missä radiolla kutsuttu pelastuspartio olisi vastassa. Me jäämme leiriin ja kutsumme Tsekkiläisen kiipeilijän liittymään seuraamme lounaalle ja loputtomille teemukillisille leiriimme.

Seuraavana aamuna sää ei ole lainkaan parempi, mutta jos haluamme yrittää huipulle niin on pakko lähteä kohti kolmosleiriä. Lumi yltää paikoitellen jo polviin, mutta matka taittuu edelleen melko ripeästi. Tsekki on viettänyt yön kakkosessa ja lähtee nyt kanssamme takaisin kolmosleiriin, Camp Berliiniin. Leirissä on saksalaisten rakentama mökki, johon majoitumme. Korkeutta on noin 5850 metriä, lumisade jatkuu yhä. Ulkona salamoi ja ukkostaa, ilmassa olevan sähkön voi suorastaan tuntea.

Bensakeitin kohisee ja loputon teenjuonti jatkuu. Ohut ilma tekee arkiset askareet vaivalloisiksi ja tuntuu mahdottomalta pitää ajatukset koossa kun tsekki yrittää opettaa minut pelaamaan tammea. Korkeudesta huolimatta tonnikala maistuu puulta. Sekä minulla, että oppaalla on päänsärkyä, Sanna alkaa voida pahoin. Tsekki palelee märissä varusteissaan. Ulkona on paukkupakkanen ja lumimyrsky jatkuu. Lukuisista yrityksistä huolimatta mukana tuotu kynttilä kieltäytyy palamasta. Yö on saapunut kolmosleiriin.

Aamulla sää on kirkas, mutta lumi ulottuu paikoitellen jo vyötäröön. Illan korkeusoireet ja mystinen palamaton kynttilä saavat selityksen. Lumi on tukkinut kämpän ilmanvaihtoaukot ja jatkuva lumen sulatus bensakeittimellä on siis polttanut kämpän sisäilmasta viimeisenkin hapen. Voimme vain olla tyytyväisiä, että vakavampaa tilannetta ei syntynyt. Runsas lumi tekee nousun huipulle mahdottomaksi tavoitteeksi. Päätämme hylätä nousuyrityksen, pakata tavarat ja suunnata takaisin perusleiriin.

Kulku alas on runsaasta lumesta huolimatta kevyttä ja nopeaa. Puolilta päivin katselemme kun myrskypilvet jälleen saapuvat vuoren ylärinteille. Ratkaisu oli siis oikea, huippu on hallitun riskinoton ulottumattomissa. Hyvillä mielillä saavumme perusleiriin, kokemusta rikkaampina.

Teksti ja kuvat: Rasmus Nurminen